Jari Kettunen

Tämä käyttäjä ei ole jakanut elämänkerrallisia tietoja.

Kotisivu: http://koneenkappaleita.wordpress.com

Kemia pysäytti todellisuuden

Laatikkokamera

Luvialainen kansakoulunopettaja Eemeli Vuosio  hankki 1800-luvun lopulla kuvassa olevan kameran opetuskäyttöönsä. Kamera oli itse rakenneltu puinen laatikko, joka oli ulkoisesti klooni Kodakin vuonna 1888 julkaistusta valokuvakoneesta. Kodak julkaisi jo vuonna 1889 kameran massakäytön kannalta käänteentekevän gelatiinikalvollisen filmirullan, mutta Vuosion kamera käytti silti vanhempaa kuivalevytekniikka. Kameran tekniikka on mielenkiintoinen, eikä sillä ole mitään tekemistä sähkön kanssa. Tekniikan museon kokoelmista löytyvä kamera onkin mekaanis-kemiallinen.

Laatikkokameran mekaanisuudesta muistutti vuosisatoja tunnettu camera obscura.  Camera obscura -tekniikan avulla voi muuttaa vaikka koko huoneen isoksi ”kameraksi” ja fiilistellä, miltä tuntuisi olla kameran sisällä.

Myös Tekniikan museo rakensi viime kesänä oman kokeellisen camera obscuran museon tuulikaappiin.

Camera obscura perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse pimeään laatikkoon tai huoneeseen, jonka vastakkaiseen pintaan muodostuu kuva kohteesta. Cameraa obscuraa käytettiin esimerkiksi piirtämisen apuvälineenä. Camera obscuran kuvat olivat kuitenkin aina liikkuvia. Kemialla olikin keskeinen rooli kameran kehityksessä, liikkuvien kuvien ja todellisuuden pysäyttämisessä sekä ihmisen havainnoitsemistavan muutoksessa.

Ensimmäiset ”pysäytyskuvat”

Ensimmäisiä “kuvia” sai aikaan saksalainen lääkäri Johann Schulz hänen huomattua vuonna 1727, että hopeanitraatti tummeni paikoista, joihin valonsäde osui. 1800-luvulle tultaessa oltiinkin jo opittu, miten valon ja varjon avulla pystyttiin muodostamaan kuvioita hopeanitraatilla päällystetylle paperille. Kuvien kiinnittäminen oli kuitenkin edelleen ongelma, sillä valottumaton hopeanitraatti jäi kuvan pintaan ja valo tummensi kuvan vähitellen kokonaan. Todellisuus oli siis edelleen katoavaa, jonka vain maalaustaide pystyi pysäyttämään.

Ranskalainen Joseph Niepce jatkoi kuvien kiinnittämisen tutkimusta kemiallisten reaktioiden avulla 1800-luvun alkupuolella. Kokeilujen kautta hän onnistui vuonna 1826 kiinnittämään ensimmäisen valokuvan. Hän kutsui menetelmäänsä heliografiaksi eli auringon kirjoitukseksi. Myöhemmin Louis Daguerre jatkoi kuvan kiinnittämisen tutkimusta. Daguerre otti käyttöönsä aikaisempia hopeayhdisteitä valoherkemmän jodihopean. Kuvan hän kehitti elohopeahöyryssä ja kiinnitti natriumhyposulfaatilla. Daguerre loi näin ensimmäisen kaupallisesti menestyneen kuvausjärjestelmän, dagerrotypian.

Portrait of unidentified woman (between 1844-1860) by Mathew Brady

Portrait of unidentified woman (between 1844-1860) by Mathew Brady

Public Domain Review on esitellyt artikkelissaan vanhoja daguerrokuvia, joissa ihmiset ikään kuin haalistuvat varjo kerrallaan pois elämästä.

Muita valokuvan kiinnittämisen menetelmiä olivat esimerkiksi kalotypia ja ambrotypia. Massateollisuutta valokuvauksesta syntyi kuitenkin vasta, kun valokuvausprosessissa käytetyt märkälevyt korvattiin gelatiinipäällysteisillä kuivalevyillä. Levyt herkistettiin valmiiksi valolle ja niitä pystyttiin säilyttämään joko valotettuna tai valottamattomana pitkiäkin aikoja.

Kameraa käytettiin 1800-luvulla tieteiden palveluksessa tutkittaessa esimerkiksi eläinten ja ihmisten liikkeitä. Tieteen ja opetuksen lisäksi todellisuuden pysäyttäminen vaikutti kulttuuriin ja taiteeseen, sillä kemiallisesti kiinnitetyt kuvat merkitsivät uudenlaista havannoimistapaa.

Elämä nopeutuu ja karkaa, kemia pysäyttää todellisuuden

Elämä ja todellisuus näytti kiihtyvän 1800-luvun loppua kohti käydessä muun muassa uusien nopeiden liikennevälineiden ja lennättimen ansiosta.

Varsinkin Wolfgang Schivelbusch on kirjoittanut, miten junaa käyttävät ihmiset kokivat jopa kärsivänsä sen nopeuden aiheuttamasta stressistä, ja siitä etteivät he pystyneet havainnoimaan maisemaa samalla tapaa kuin hevosrattaista. Maisema ei enää avautunut todellisuutta jäljentävänä maalauksena, vaan nopeasti ohi vilahtavana vaikutelmana todellisuudesta.

Ihmisen havaitsemistavat sekä käsitys ajasta ja tilasta siis muuttuivat, ja kamera oli uusi objektiivinen silmä, joka pystyi pysymään uuden aikakauden nopeuden mukana. Kiinnostus silmän ja havaitsemisen luonnontieteelliseen tutkimukseen tekikin kameran syntymisen mahdolliseksi. Se näytti tallentavan todellisuuden ylivertaisen tarkasti kaikkine yksityiskohtineen, joita ihmissilmä ei ehtinyt havaita ja joita maalaustaiteessa ei ollut tarvetta kuvata niin tarkasti.Kuvan kiinnittämisen tekniikka vaikuttikin omalta osaltaan myös abstraktin taiteen syntymiseen 1900-luvun alussa: maalaustaide vapautui todellisuuden pikkutarkasta jäljentämisestä ja se keskittyi abstraktien asioiden, kuten ideoiden ja tunteiden vapaaseen ilmaisuun.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

, , , , , ,

Jätä kommentti

Ruskea kirja – askelmerkit tulevaisuuteen

Image courtesy of smarnad / FreeDigitalPhotos.net

Nykyisen informaatioajan hyvinvointiyhteiskunnan täytyy voida luoda vastaus, jossa muutos on kaikille aidosti parannus. Kun teollisen ajan varsinainen hyvinvointivaltio perustettiin vastalääkkeenä talouden niukkuuden näkymille, piti edellytykset fokusoida  katsantokantaamme kohti elinolojen kustannuksia.Tämä artikkeli keskittyy näiden tulevaisuuden askelmerkkien suuntaviivojen hahmottamiseen laajan kuvan tasolla.

Ensimmäinen askel

Filosofisella tasolla hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset kysymykset antavat oikeuden jokaiselle prosessiin osallistuneelle kommentoida inhimillisesti parempilaatuisia palveluja. Niinpä hyvinvointiyhteiskunta perustuu sille, että psyykkinen hyvinvointitavoite tuottaa kokonaan uusia mahdollisuuksia arvioida nykyisiä osin jähmettyneitä asenteita. Vaikka silti tietoliikenneinfrastruktuurin jälkeenjääneisyys tietyissä Länsi-Euroopan maissa voi johtaa populismiin taipuvat yksilöt vääristelemään EU:n direktiivejä. Puhumattakaan jaetusta disintressistä, eli kaukoidän korkeiden tuontitullien aikaansaaman tullisuspension hankaluudesta, edistää inhimillisesti parempilaatuisia palveluja.

Image courtesy of  danilo rizzuti / FreeDigitalPhotos.net"

Image courtesy of danilo rizzuti / FreeDigitalPhotos.net”

Jos siis haluamme valita tien kohti hyvinvointiyhteiskunnan jatkumista, itsekäs valtioprotektionismi antaa asiantuntijatehtävissä mukana oleville mahdollisuuden parantaa kontaktipintojemme suhdetta toimintaperiaatteisiimme. Ei kuitenkaan voida unohtaa, että industrialismi ohjaa strategiatyötämme kohtaamaan elinaikaodotetta, sillä omaehtoisen suomalaisen kulttuuriperinnön vähittäinen sulautuminen yleiseurooppalaiseen aiheuttaa sen, että teollisen ajan rakenteiden mukaisuus työllistää soveliaan kohdesubjektin tarkentamaan kestävää talouskasvua. Näiden ongelmien vakavuutta ei voi aliarvioida, sillä voimakkaat vasta-argumentit pakottavat meidät analysoimaan mahdollisuuksia hyväksyä keskipitkän tähtäimen visiota.

Toinen askel

Image courtesy of photostock / FreeDigitalPhotos.net

Liiketoimintamallien keskittyminen vaikuttaa myös informaatioteknologian johtamis- ja työkulttuuriin ja tekee mielenkiintoiseksi yrityksen eritellä hyvinvointivaltion kestävyyden haastetta. Uusien teknologioiden hyödyntäminen hyvinvointiyhteiskunnassa on vasta alussa, joten relevanttien insentiivien muotoilu ja vallitsevien disinsentiivien poistaminen tarkasteltuina nykyoloissa varsin tyydyttäviä tuloksia vasten edistää talouspolitiikkaamme. Yhdysvaltain budjettivaje vaikuttaa myös Euroopan olosuhteisiin, joten palveluinnovaatiot haastavat meidät tutkimaan pitkän tähtäimen ratkaisua.

Isoin kysymys onkin se, että radikaalit yhteiskuntasopimukset lisäävät kykyä tarkastella ekologista kestävyysvajetta. Filosofisesti ilmausten asiantuntijoiden osaksi tulevien tehtävien vaikutustaso ja kohdentuminen osoittaa tehtyjen päätöksen vaikuttaneen elvyttävästi potentiaaliin arvostaa jaettua intressiä. Koska päämäärä siis on sekä maltillinen että realistinen, kansallinen itsekkyys ohjaa strategiatyötämme kohtaamaan organisaatiomme iskukykyä.

Kolmas askel

Image courtesy of pakorn / FreeDigitalPhotos.net

Tämä kehityssuunta toki merkitsee sitä, että Euroopan unionin laajeneminen antaa myönteisen panoksen saneeraamiseen ja osaltaan edistää työttömyyden kustannuksia. Loppujen lopuksi varsinaista hyvinvointia elämässä voidaan edistää vain kokonaisvaltaisesti eli luovien suunnittelumetodien käyttö haastaa kaikki tahot jäsentämään työllisyysasteen nostamista. Inklusiivisemman hyvinvointiyhteiskunnan paradoksin lieventämiseksi kasinopelin raunioittama kansantaloutemme pakottaa meidät analysoimaan tuotekehitysstrategioitamme. Tuntematta kaikkia asian taustoja tulkitsen esitettyjä mielipiteitä siten, että yleiseurooppalaisen investointilaman väistyminen työntää päättäjät arvioimaan hyvinvoivien osaajien ohjelmaa.

Loikka tulevaisuuteen

Image courtesy of jannoon028 / FreeDigitalPhotos.net

Vuoteen 2030 mennessä bruttokansantuote tuottaa kokonaan uusia mahdollisuuksia arvioida johtamis- ja työkulttuuriamme. Lisäksi näinä vaikeina aikoina ideologiselta pohjalta lähtevät julistukset pakottaa meidät analysoimaan yhtiömme henkilöstöpolitiikkaa. Tämän kirjoituksen summaten: asiantuntijakoulutuksen nykytaso edellyttää kaikkien osapuolten kykyä sitoutua noudattamaan hyvinvoivien osaajien ohjelmaa.

Lähteet

 

 

,

Jätä kommentti

Tulevaisuuden polkupyörä – epäonnistunutta teknologiaa

Monesti teknologiaa käsittelevät historiankirjoitukset koskevat onnistunutta ja yleistynyttä teknologiaa. Virheelliset ja epäonnistuneet teknologiaprojektit pääsevät harvoin julkisuuteen. Tämä tarinankerrontapa  tekee teknologian historiasta edistyskertomuksen, jossa vallankumoukset ja uuden teknologian fanfaarit peittävät alleen teknologian kehityksen värikkään dynamiikan.  Enemmän oikeutta teknologian historialle, ja ylipäätään historiankirjoitukselle, tekee tutkimusote, jossa keskitytään teknologian historian voittajien sijaan teknologian kehitykseen moniäänisenä projektina, jossa myös epäonnistumiset ja rinnakkaiset laitevariaatiot ovat olleet tärkeitä (kehitys)askelia. Itera-muovipolkupyörä on eräs epäonnistunut teknologiaprojekti, joka aiheutti sen kehitysvaiheessa suurta hypetystä. Lopulta tulevaisuuden polkupyörän kehittäminen päättyi suureen pettymykseen.

Itera-polkupyörä Tekniikan museon pihalla ajoon lähdössä.

Idea muovipolkupyörästä syntyi Volvo-yhtiössä, kun siellä vuonna 1973 alettiin kartoittaa mahdollisuuksia valmistaa muoviauto. Muovisen pienauton rinnalle syntyi myös monia muita muoviin perustuvia tuoteideoita. Eräs näistä oli muovipolkupyörä. Tuoteideat liittyivät visioon muoviteollisuuden loputtomista mahdollisuuksista tuottaa tavaroita. Tuote olisi voinut olla mikä tahansa muukin esine, sillä esimerkiksi joitakin vuosia aiemmin Suomessa oli suunniteltu muovitalo Futuro, ja Fiskars toi markkinoille muovisaksensa.

Visio muovisesta polkupyörästä kypsyi 1970-luvun ajan. Se tuntui uusista tuoteideoista sopivimmalta tuotantoon ja markkinat olivat sille suotuisat. Valmistettiinhan polkupyöriä 50 miljoonaa vuodessa. Rahoituskaan ei ollut ongelma, sillä Ruotsin valtio samastui visioon muovipolkupyörästä niin, että se hankki Saksasta tilaustyönä koneet polkupyörän valmistukseen. Niinpä muutama Volvon suunnittelijoista vaihtoi muovipyörän suunnittelun harrastuksesta ammatiksi. He perustivat Itera-yhtiön vuonna 1980.

Muovipolkupyörän valmistus ihastutti teollisuutta, sillä sen prosessi-innovaatio oli loistava: kun metallisen pyörän pinnojen valmistukseen tarvittiin 100 miestä, niin Iteran pyörän pystyi valmistamaan yksi mies yhdestä muovikappaleesta ruiskuvalukoneella. Polkupyörä sai tästä myös nimityksensä, ”ikipyörä”, sillä lähes sen kaikkien osien ollessa muovia, sen pystyi korjaamaan nopeasti komponentteja vaihtamalla, eikä se ruostunut kuten rauta.

Visiot kevyestä, halvasta ja ”tuhoutumattomasta” polkupyörästä iskivät myös mediaan ja kuluttajiin. Voimakas markkinointi loi haavekuvia ikipyörästä jo silloin, kun muovipolkupyörän idea oli vasta balsapuusta veistetty prototyyppi suunnittelijoiden pöydällä.  Ostoaietutkimus paljasti, että yli 100 000 ruotsalaista aikoo ostaa pyörän heti sen ilmestyessä. Kansainvälisille markkinoille näytti uppoavan aluksi ainakin 80 000 kappaletta.

Kun tulevaisuuden ikipyörä siirtyi sitten myyntiin vuonna 1982, koki se täyden nokkakolarin kuluttajien ja metallipyörien kanssa. Sekä kuluttajien että valmistajien huikeat visiot ja odotukset vaihtuivat pettymyksiin: pyörä oli raskas kuin metallipyörä, se oli kallis ja monen mielestä se oli myös erittäin ruma.

Muovipolkupyörä ei pystynyt ulkonäöllään kilpailemaan pyöräyhtiöiden kanssa, jotka tuottivat yhä virtaviivaisemman näköisiä polkupyöriä. Se yritti liian ahnaasti kiilata sivulta vanhantyyppisten polkupyörien eteen ja laittaa vakaan polkupyöräalan kertapolkaisulla uusiksi. Vanhojen polkupyöräyhtiöiden vakaa vauhti oli sille kuitenkin liian kova. Myös lupaukset ikuisesta pyörästä lohkeilivat pyörän hauraan etuhaarukan myötä.

Lisäksi kuluttajat eivät olleet aidosti valmiita hyppäämään oudon näköiselle muoviselle kaksipyöräiselle. Iteran valmistajat saivat kokea, kuinka hitaasti teknologinen muutos tapahtuu, vaikka tuote olisikin lupaava. Tulevaisuuden polkupyörä oli vain liian outo elääkseen.

Itera-polkupyörä oli ehkä enemmän konsepti tai visio kuin lopullinen tuote. Se oli suunnittelijoiden, rahoittajien ja markkinoijien yhteinen ihastus, jonka myös kuluttajat hetken jakoivat. Se ei saanut mahdollisuutta kehittyä omaksi tuotteekseen: lopulta ensimmäisenä vuonna pyöriä valmistettiin vain 14 000. Näistä puolet jäi varastoon. Muutaman vuoden kuluessa Itera Ab oli konkurssissa. Tulevaisuuden ikipyöriä ei sen koommin nähty Ruotsin pyöräteillä kuin Suomenkaan polkupyöräbaanoilla.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

, ,

Jätä kommentti

Mobiilia muotoilua

 Millainen hybridi saadaan aikaan yhdistämällä matkalaukku, auto, puhelin ja radio? Eräs vastaus on Televa 703, joka oli yksi 1970-luvulla kehitetyistä autoradiopuhelimista. Muita autoradiopuhelimia valmisti Suomessa esimerkiksi Salora. Nämä esimatkapuhelimet toimivat ARP-verkossa, joka oli ensimmäinen kaupallinen ja julkinen matkapuhelinverkko Suomessa. Sitä ylläpiti Posti- ja lennätinlaitos (nyk. TeliaSonera). Vaikka ulkoisesti nämä hybridit eivät muistuta nykyajan matka- tai älypuhelimia, ovat ne silti osa niiden historiaa.

Monesti ensimmäiset NMT- ja GSM-puhelimet saavat huomattavan painoarvon matkapuhelimien historiassa, kun puolestaan autoradiopuhelimet jäävät kuriositeeteiksi ilman kosketusta nykypäivään. Autoradiopuhelimet aiheuttavat keveisiin ja pieniin mobiililaitteisiin tottuneessa käyttäjässä lähinnä huvittuneisuutta kookkaalla koollaan, massiivisella painollaan tai kömpelöllä tekniikallaan. Autoradiopuhelimien muotoilu kertoo kuitenkin pidemmästä kannettavuuden historiasta, jonka välivaiheita nykyisetkin mobiililaitteet ovat.    

Autoistumisella oli merkittävä rooli matkapuhelimien yleistymisessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa poliisit ja sotilaat kaipasivat uudentyyppistä langatonta viestintäjärjestelmää. Kaupallinen matkapuhelinpalvelu käynnistyi St. Louisissa heinäkuussa 1946. Tekniikan maailma kertoi ensimmäisten joukossa uudesta ihmeestä. Suomessa (auto)radiopuhelimen yleistymisessä oli osansa myös junaonnettomuudella, jossa kaksi pikajunaa törmäsi, kun toisiaan lähestyvien junien kuljettajiin ei saatu millään yhteyttä. Onnettomuuden jälkeen kaikkiin juniin päätettiin rakentaa radioyhteys. Tarpeen lisäksi siis onnettomuus ohjaili kannettavien puhelimien kehitystä.

Autoradiopuhelimen muoto kielii, miten konkreettisesti autoradiopuhelinta on ajateltu aikansa teknologian läpi. Sen luuri on kuin juuri ruuvattu seinästä irti, kannettu autoon ja asennettu auton keskikonsoliin. Kun luurin kannattimen ruuvi uppoutui kojelautaan, tarttui puhelimeen aivan uusia autosta peräisin olevia symbolisia merkityksiä. Näitä olivat vapaus, liikkuvuus, vauraus ja yksilöllisyys, jotka olivat myös yhteiskunnassa vallitsevia ihanteita. Autolla yksityinen kansalainen saattoi lähteä milloin tahansa minne tahansa. Sitä markkinoitiin tekniikkana, joka vapautti ihmisen ajan ja paikan kahleista, mikä on keskeinen teema matkapuhelimien lisäksi koko viestintäteknologian historiassa.

Luurin muoto kertoo kodinteknologioiden mobilisoitumisesta.  Minne tahansa moderni ihminen autollaan matkustikaan, hänen ei oikeastaan koskaan tarvinnut lähteä pois kotoaan. Autossa pystyi esimerkiksi seurustelemaan, tupakoimaan, kuuntelemaan musiikkia tai asiaohjelmia, syödä, lukea tai vaikka nukahtaa. Toisin sanoen kodista tutut toiminnot ja teknologiat, kuten radio tai sanomalehti, siirtyivät ulos kodista. Auto olikin turvallinen ja hallittu siirtymä kodin piiristä, sillä siinä oli monia kodinomaisia piirteitä. Auto oli olohuoneen jatko, jolla pystyttiin viemään privaatti tila – ja tässä tapauksessa privaatti kommunikointi – keskelle julkista säilyttämällä kuitenkin oma yksityisyys.

Kodinteknologiat olivat loikanneet ulos kodista jo autoja aikaisemminkin. Esimerkiksi vuonna 1929 matkagramofonit loivat uudenlaista kaupunkikulttuuria, kun musiikki alkoi täyttää kaupungin uudenlaisilla äänillä. Kuten myöhemmin autoradiopuhelimet, matkagramofonit symboloivat modernia kaupunkilaista elämää verrattuna maaseudun paikalliseen ja pysyvään elämään.

Aikana, jolloin puhelimet siirtyivät autojen kyytiin, oli niistä jo tullut arkisia välineitä kotona, joihin ne olivat puolestaan tulleet työ- ja liike-elämän kautta. Autoon siirtyessä puhelimet ottivat eräällä tavalla askeleen taaksepäin, sillä niistä tuli jälleen ammattitarkoitukseen markkinoituja erikoistyövälineitä. Kannettavat puhelimet olivat siis aluksi enemmänkin toimistojen kuin kodin jatkoja. Tämän retoriikan kaava toistui myös muualla teknologiassa. Esimerkiksi varhaisten päätemikrojen käyttäjät olivat aikaansa seuraavia seikkailunhaluisia miehiä, joiden ”salainen ase” oli mukana kulkeva henkilökohtainen toimisto. 1960- ja 1970-luvuilta alkaneissa mainoskuvissa he tavallisesti taittoivat matkansa helikopterilla tai lentokoneella. Ilmatilan sijaan autoradiopuhelimilla valloitettiin maantiet, joiden tuleviksi valtiaiksi povattiin johtajia, kauppaedustajia ja muita ”meneviä miehiä”.

Myös muualla elektroniikassa toteutui kannettavuuden teema komponenttien ja laitteiden pienentyessä.  Uusia mukana kuljetettavia laitteita olivat esimerkiksi taskulaskimet, matkatelevisiot ja erilaiset elektroniset lelut.  Matkaradiot ja etenkin matkatelevisiot olivat voimakkaimmin uudenlaisen ajankäytön, liikkuvuuden sekä nautinnollisuuden laajalle leviäviä symboleja. Matkaradiot – ja vähän myöhemmin autoradiot – esiteltiin mainoksissa uusina teknologisina toiminnan vapauttajina. Radio ei ollut pelkkä matkaradio vaan ”jokapaikan radio”, jota voitiin käyttää vuoden ympäri erilaisissa tiloissa ja tilanteissa. Transistoritekniikka nähtiin tämän kehityksen lähettiläänä.

Autoradiopuhelimien kolmantena elementtinä luurin ja radion lisäksi saattoi olla jonkinlainen kantolaukku. Esimerkiksi Televa 703 oli pakattu matkalaukkuun, jotta sitä pystyi siirtelemään helposti. Tämä elementti löytyi myöhemmin NMT-puhelimista kantokahvana tai -hihnana. Samanlaisia muotoilullisia ratkaisuja oli tehty myös muualla viestintäteknologiassa. Esimerkiksi matkagramofonien myydyin muoto oli niin sanottu matkalaukkugramofoni, jonka tekniikka piiloutui laukun sisälle. Myös varhaiset kannettavat tietokoneet vuorattiin matkalaukkuihin. Muotoiluratkaisu ei ollut sattumanvarainen, vaan se noudatti aikansa kaupallishallinnollisen työnkuvan muotivirtauksia.

Matkalaukku onkin tarkoittanut uusia liikkuvan tietototyön ihanteita ja vapaus eroa esimerkiksi tehdastyön tai maataloustyön paikallisuudesta ja sitovuudesta. Matkalaukku tekeekin käyttäjästään turistin, joka irrottautuu ja vapauttaa itsensä arjen kahlitsevista siteistä, tai pyhiinvaeltajan, jolle itse matkaaminen on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin pyhä matkakohde. Autoradiopuhelinmiehen matkatessa vapauden vankkureillaan on hän vaihtanut uskonnon tilalle työn, jolle voi omistautua. Liikkumisen vapaus on kahlinnut hänet työhönsä missä tahansa ja milloin vain.

Nykyisyydestä käsin autoradiopuhelin siis saattaa vaikuttaa huvittavalta kokonaisuudelta. Kun analysoidaan kuitenkin sen osia tarkemmin ja annetaan niille historiallinen konteksti käy kokonaisuus ymmärrettäväksi. Nahkaisen kotelon alta paljastuu pidempi kannettavuuden historia, jonka ohimeneviä tekniikoita edustavat uudet mobiililaitteet ja niiden ominaisuudet.

Hybridi kertoo myös, miten uuden teknologian syntyminen on vanhojen elementtien yhdistelemistä. Vaikka matkalaukun alta löytyvät tekniset yksityiskohdat muuttuvat, saattaa teknistäkin kehitystä ohjata hyvin vanhat ajatukset. Eri elementtien yhdistyminen kertoo myös siitä, että teknologinen kehitys tekee harvoin loikkauksia eteenpäin, vaan uutuudet muodostuvat sekä menneisyyden että nykyisyyden käytettävissä olevasta tekniikasta ja yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kontekstista. Muotoilua tutkimalla päästään yli myös kaskumaisten historiaesitysten, jotka kummastelevat laitteen fyysistä kokoa ja painavuutta tai sen hankalaa käytettävyyttä.

————————————————————————–

Kirjallisuus

Kalanti, Timo: Auto romanttisen minuuden kotina. Teoksessa Viettelyksen vaunu. Autoilukulttuurin muutos Suomessa. toim. Kalle Toiskallio. Gummerus, Jyväskylä 2001.

Männistö-Funk, Tiina: Säveltulva kaupungissa. Gramofonimusiikki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929. http://www.ennenjanyt.net/?p=272

Saarikoski, Petri: Toimisto matkalaukussa. Kannettava tietokone vapauden ja liikkuvuuden symbolina. Tekniikan waiheita 2/2007. http://www.ths.fi/Saarikoski_TW207.pdf s. 21-36.

Salmi, Hannu: Atoomipommilla kuuhun. Tekniikan mentaalihistoriaa. Edita, Helsinki, 1996.

Suominen, Jaakko: Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Vastapaino, Tampere, 2003.

Turpeinen, Oiva: Yhdistämme. 200 vuotta historiaa – haasteena tulevaisuus. Lennätinlaitoksesta Telecom Finland Oy:ksi. Osa 1. Edita, Helsinki, 1996.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

, , , , , , , , , , , , , , , , ,

Jätä kommentti

Maalipurkillinen laatua

Millaista laatua maalilta vaaditaan; hyvää tarttuvuutta vai kulutuksen kestävyyttä?  Näitä kysymyksiä pysähtyy hetkeksi ajattelemaan, kun näkee Tekniikan museon vitriinissä maalipurkin, joka lupaa sutijalleen ”Rauhanajan laatua”. Kyse on yhdestä Tikkurilan vanhimmista maaleista, Permo-lattiaemalista, jonka valmistus alkoi vuonna 1928. Se on ensimmäisiä teollisesti valmistettuja lattiamaaleja, jonka erikoisuutena oli kirkas ja kova ”emalintapainen” maalauspinta, josta juontui myös maalin nimi. Mutta mitä laadukasta maalissa sitten oli?

Permo-lattiaemali Tekniikan museossa. Kuvaaja: Jari Kettunen.

Yksinkertaisesti ajateltuna rauhanajan laatu tarkoitti teknisten ominaisuuksien paranemista sotien jälkeen. Sota-aika merkitsi nimittäin säännöstelyä myös maalien raaka-aineissa.  Sotien kaltaiset kriisit kuitenkin johtivat mielikuvituksellisiin ratkaisuihin: savuavien aseiden jälkeen ruutia kokeiltiin myös maalien ainesosana ruudin nitroselluloosan vuoksi. Nitroselluloosamaalit nopeuttivat maalien kuivumisaikaa huomattavasti ja paransivat näin maalausnopeutta ja lopputuloksen laatua. Toisen maailmansodan aikaan kemistit keksivät puolestaan liuottaa valokuvausliikkeistä saatuja vanhoja filmejä nitroselluloosamaalien aineksiksi. Näin myös rauhattomuuden ajat tuottivat uutta laatua maaleihin.

Laatua oli myös peltinen pakkaus, sillä sotien aikana maalin pakkausmateriaalina jouduttiin käyttämään pahvia pellin ollessa säännöstelyn alla.  Laatutekijät eivät kuitenkaan olleet vain teknisiä. Etiketin kuvasta löytyy laatua, joka liittyi enemmänkin mielikuviin kuin maalin kemialliseen koostumukseen. Savua taivaalle tupruttavaa tehdasta ei suinkaan nähty omana aikanaan ympäristöä saastuttavana pahana, vaan taivaalle levittyvä savupilvi puhkui uskoa kehityksen ja vaurauden kasvuun.

Maaliteollisuus ja mielikuvat kasvusta toivat siis uutta laatua sekä elämiseen että myös asumiseen. Lattioiden maalaus edisti Tikkurilan mainoslehtien mukaan ajan hallintaa, kodin puhtautta ja sitä kautta terveyttä:

”Kaunis ja viihtyisä koti on se peruste, jolle uuden sukupolven vastainen kehitys on laskettu. (…)  Maalauksen yleistyminen (…) todistaa, että yhä enemmän on alettu kaivata kauneutta ja viihtyisyyttä ympäristöön, mutta myöskin että terveydellisiin seikkoihin yhä enemmän halutaan kiinnittää huomiota, samalla kun mahdollisimman tarkoin tahdotaan suojella taloudellisia.(…) Lattioiden puhdistus muuttuu helpoksi ja käy joutuisasti, kun maalari on viimeisen sivellinvetonsa tehnyt.(…) Mikä nautinto onkaan astella peilikirkkaalla lattialla!” (1)

Perheenemäntien lisäksi Permo-lattiaemalia mainostettiin kouluille, maanviljelijöille, talonomistajille ja isännöitsijöille.  Vuonna 1929 oli perustettu myös uusi asiakaslehti, Tikkurilan viesti, valistamaan kuluttajia teollisesti tuotettujen maalien hyödyistä. Suomalaiset kuluttajat piti vakuuttaa, että kotimaiset tuotteet ovat yhtä laadukkaita kuin ulkomaiset. Suomalaisella laadulla piti olla myös suomalainen nimi. Niinpä ei enää kätkeydytty sellaisten nimien taakse kuin ”Superfine floor varnish”.

Permoa K-raudassa. Kuva: Jari Kettunen.

Mitä laatua löytyy sitten nykyään rautakaupan hyllyllä pönöttävästä Permo-lattiamaalista? Ainakaan päällimmäiset laatutekijät eivät ole enää terveydellisiä ja ajan hallinnan korostamista. Nykyajan klassikkomaalilla saa niiden sijaan ”vanhan ajan” laatua. Permo-lattiamaali onkin kuin aikakone, jolla vanhojen värikarttojen ja pigmenttien avulla nostalgiannälkäinen kotisutija matkaa sotien jälkeiseen idylliin, siihen entiseen, hyvään ja rauhaisaan laatuaikaan.

——————————————-

(1) Tikkurilan tehtaat: Kaunis ja viihtyisä koti, 1938.

Kirjoitus on julkaisut Kemia-lehdessä 2/2012.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

, , , ,

2 kommenttia

Juomavettä laboratoriosta

Helsingin sanomissa vuonna 1906 julkaistun ilmoituksen ”nykyaikaiset mukavuudet” kuulostavat tämän päivän näkökulmasta huvittavilta, sillä vesijohtovesi on nykypäivänä itsestäänselvyys, joka kyseenalaistuu vasta kriisissä. Eräänlaista kriisiä eletään myös silloin, kun uusi teknologia on kriittisessä kehitysvaiheessa. Yksi tällainen oli kemiallisten pikasuodattimien käyttöönotto Helsingin Vanhassakaupungissa vuonna 1909, jolloin laboratoriossa tapahtuneet pienet kemialliset muutokset vaikuttivat välittömästi myös laboratorion ulkopuolelle. Kemiallisia vedenpuhdistimia tarvittiin, sillä saostuksessa aiemmin käytetyt vanhat hiekkasuodattimet eivät soveltuneet uuteen kemialliseen puhdistukseen. Kemiallinen vedenpuhdistus oli kuitenkin kehityksen suunta, sillä vedenpuhdistamon alueella ei ollut tilaa rakentaa uusia mekaanisia hiekkasuodattimia.

Pikasuodatinhalli. Kuva: HSY.

Siirtyminen mekaanisesta vedenpuhdistuksesta kemialliseen ei kuitenkaan käynyt hetkessä. Tehokkaamman vedenpuhdistuksen ratkaisua oli haettu jo vuonna 1890, mutta Helsingin Vesijohtokonttorin tekemät ensimmäiset kokeilut jäivät tuloksettomiksi. Konttori ryhtyikin tekemään alan tutkimus- ja selvitystyötä ulkomaita myöten. Pitkällisen selvitystyön jälkeen käyttöön valittiin yhdysvaltalaisen Jewel Export Filter Companyn suodattimet, jotka toimivat yhdessä ”rikkihappoisen savimaan” eli alumiinisulfaatin kanssa. Vanhankaupungin suodatinhalliin perustettiin myös laboratorio. Sen kemistiksi palkattiin maisteri Gustaf K. Bergman, jonka tehtävänä oli analysoida vedenpuhtautta, annostella sulfaattia ja kehittää uusia menetelmiä vedenpuhdistukseen.

Pikasuodattimien ja vedenpuhdistuskemikaalien ensikuutiometrit näyttivät lupaavilta: kolmen viikon aikana saatiin kirkasta ja hyvänmakuista vettä. Toukokuussa 1909 ilmaantui kuitenkin ongelmia: juomavesi nykyaikaisten mukavuuksien kamarissa muuttui sameaksi ja oudon makuiseksi.

Laboratoriosta raportoitiin:

Hyvästä saostumisesta huolimatta koko laitoksen toiminta alkoi huonontua. Aluksi huomattiin suodatetussa vedessä sameutta lyhyin ajoin, sittemmin yhä useammin ja pysyväisemmin. (…) Muutaman vuorokauden aikana, mitä tarkimmin silmällä pitämällä selkeytymismenettelyä ja tarpeen mukaan toimittamalla huuhteluja saatiin pian selville, että parannusta ei ollut odotettavana ja että käytettyä menettelyä ei enää missään tapauksessa kävisi jatkaminen.” (1)

Samea vesi levisi putkia pitkin kaupunkiin, ja Helsingin sanomat otsikoi:

Myrkkyä kaloille. Siitä saakka kuin alkoi vesijohtoveden kemiallinen puhdistaminen amerikkalaisista pikasuodattimista, ovat kalakauppiaat Etelä-sataman kauppahallista huomanneet, että puhdistetulla vedellä on vahingollinen vaikutus merisäiliössä. Kalat, jotka ovat elävinä pistetty altaisiin, ovat kuolleet ja muuttaneet väriään.” (2)

Pikasuodatin. Kuva: Riina Linna.

Bergman reagoi nopeasti veden laadun huonontumiseen. Veden laadun huonontuminen johtui saostusaltaiden kalkkikivikerroksesta. Bergman ratkaisi ongelman korvaamalla kalkkikiven kalkkimaidolla. Tämä aiheutti toisen ongelman: höyrykattiloihin muodostui kattilakiveä. Tämän pulman kemisti ratkaisi puolestaan käyttämällä kalsineerattua soodaa. Pelätyiltä kolera- ja lavantautitartunnoilta oli vältytty. Kun puhdistettavaan jokiveteen laitettiin vielä pieniä määriä natriumkarbonaattia, oli lopputulos erinomainen ja kemiallinen vedenpuhdistus pikasuodattimien avulla vakiintunut käytäntö. Juomavesi oli kirkasta ja bakteeritonta niin laboratorion koeputkessa kuin myös vuokralaisen juomalasissa.


(1) Helsingin kunnalliskertomukset 1909 (touko-kesäkuu), s. 282-283. http://www.hel2.fi/Helsingin_kunnalliskertomukset/pdf/1909/1909_27.pdf

(2) Puhdistettu vesijohtovesi ja kalat. Myrkkyä kaloille. Helsingin sanomat nro. 99B, s. 4, 1.5.1909

http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=page&type=lq&conversationId=1&id=760188&pageFrame_currPage=4

Kirjoitus on julkaistu Kemia-lehdessä 1/2012.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-JaaSamoin 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

, , ,

Jätä kommentti

Saksien, teknologian ja kulttuurin leikkauskohtia

Seuraava teksti aloittaa tämän blogin. Se on julkaistu Kemia-lehdessä (8/2011) lyhennettynä.  Muotoilua käsittelevä teksti on ajankohtainen, sillä Helsinki on kuluvan vuoden World design capital 2012. Tekniikan museo osallistuu usealla näyttelyllä WDC-vuoteen. Yksi niistä on Fiskarsin työkaluja esittelevä Kättä pidempää -näyttely.

————————————————-

Fiskarsin sakset ovat muodostuneet yhdeksi suomalaisen muotoilun ikoniksi. Muovin ja metallin yhdistymisestä voidaan kuitenkin lukea muutakin kuin tarinoita kansainvälisistä muotoilupalkinnoista. Fiskarsin saksien muotoilu ei ollutkaan uusi vaan peräisin viimeistään 1880-luvun räätälinsaksista.  Uutta Fiskarsin muovisaksissa 1960-luvulla oli muotoilun sijaan valmistusmateriaalin vaihtuminen metallista muoviin. Kyse oli siis prosessi-innovaatiosta eikä niinkään tuoteinnovaatiosta (1). Keskityn tässä tekstissä saksien rajapintaan, jossa yhdistyvät muovisilmukat, metalliset teräosat ja näitä yhdistävä akseli. Tarkkaan rajatusta erikoislähikuvasta paljastuu teknologian, yhteiskunnan ja kulttuurin leikkauskohta.

Metallin ja muovin leikkauskohta saksissa tarkoitti Fiskarsissa kahden teollisuudenalan, vanhan metalliteollisuuden ja uuden muoviteollisuuden, kohtaamista. Siirtymä metalli- ja konepajateollisuudesta muoviteollisuuteen ei ollut kuitenkaan helppo, sillä muovi oli Fiskarsin toimialaan nähden vieras materiaali. Yhtiö pääsi sisään muovituotantoon ostamalla HTH-yhtymän, joka valmisti muun muassa muotteja ja työkaluja muoviteollisuudelle. Vaikka teollisuudessa leikkasivat keskenään uusi ja vanha, nojattiin tuotannossa vanhoihin tapoihin. Kun ennen louhittiin maasta metallimalmia, niin nyt maan alta pumpattiin öljyä. Tuosta kemianteollisuuden malmista sitten jatkojalostettiin ja muotoiltiin esineitä samaan tapaan kuin aikaisemmin metallimalmista.

Näin leikkauskohdassa rinnastuivat myös muotoilun uusi ja vanha, sillä muovi oli sovitettava muiden materiaalien joukkoon monistamalla tuttu räätäliensaksien muoto. Räätälinsakset valmistettiin kuitenkin käsityönä messingistä ja raudasta, joten työ oli hidasta ja kallista, eivätkä ne sellaisenaan sopineet teolliseen sarjatuotantoon. Saksien sopiminen sarjatuotantoon vaati kolmea asiaa: terät hiottiin profiloiduilla hiontakivillä, kiinnitysruuvi korvattiin niitillä ja muoviset sormisilmukat mahdollistivat tuotantoprosessin automatisoinnin.

Tuotantotavan muuttuessa käsityöstä teolliseen tapahtui yhteiskunnallinen ja teknologinen muutos metallin ja muovin rajapinnassa: sakset muuttuivat kalliista erikoistyövälineestä jokaisen keittiön halvaksi yleistyövälineeksi. Leikkauskohta tarkoitti kiihtyvää kulutus- ja massakulttuuria, jonka yksi keskeinen osa oli muoviteollisuus.

Uutta materiaalia jäsentämään tarvittiin ohjeita sekä teollisuudessa että kuluttajille. Uusia ja outoja muoviastioita sulikin kotikokkien uuniin, sillä niitä käsiteltiin kuin metallia tai keramiikkaa. Muoviin tutustuttiin muun muassa Muoviyhdistyksen opaslehtien avulla:

”Mitä vähemmän riippuvaisia olemme metalleista ja orgaanisen luonnon tuotteista, sitä vakavampina pysyvät teollisuuden ja yksityisten tarpeita tyydyttävien tuotteiden hinnat, määrät ja laatu. (…) Muovien etupuolia on se, että kemianteollisuus kykenee valmistamaan niitä käytännöllisesti katsoen rajattomasti ja pysyttämään niiden laadun tasaisena ja hintakehityksen pitkäulotteisesti laskevana. ”(2)

Valmistusmenetelmät, käyttöohjeet ja käyttökohteet muodostivat uuden materiaalin ja tuotteen ympärille kokonaisen muoviin perustuvan teknologisen järjestelmän. Teknologisen järjestelmän syntyminen tarkoitti sitä, että samaan aikaan uudistettiin elintarvikepakkauksia muovisiin pienpakkauksiin. Tämä antoi saksille yllättävää myyntimenestystä. Muovin sopeutumista auttoi myös se, että 1960-luvulla muovista muotoutui muotia. Niinpä muoviteollisuus toki kiihdytti kulutuskeskeistä yhteiskuntaa, mutta myös yhteiskunta vaikutti muoviteollisuuden laajentumiseen ja sopeutumiseen vanhempien materiaalien rinnalle.


Käyttämällä muovin ja metallin leikkauskohtaa metaforana yhteiskunnalliselle muutokselle voi niinkin arkisesta esineestä kuin keittiösaksista paljastua teknologian, yhteiskunnan ja kulttuurin leikkauskohta. Ei olekaan ihme, että muovisakset löytyvät toki Tekniikan museon Kemiaa koko elämä -näyttelystä, mutta myös Malmista metalliksi sekä juuri avautuneista muotoilua ja työkaluja esittelevistä näyttelyistä. Eri teollisuudenalat eivät olekaan erillisiä, vaan ne leikkaavat keskenään uutta synnyttäen. Samaan aikaan teknologian muutos tarkoittaa myös yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta.

——————————————

(1) Prosssi-innovaatioiden ja tuoteinnovaatioiden välisistä eroista voi lukea Tarmo Lemolan artikkelista ”Evolutionaarinen taloustiede” teoksessa Näkökulmia teknologiaan, 2000.

(2) Pohjanpalo Jorma, Muovien maailma, 1968, Muoviyhdistys r.y.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

, ,

Jätä kommentti

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.