Kemia pysäytti todellisuuden

Laatikkokamera

Luvialainen kansakoulunopettaja Eemeli Vuosio  hankki 1800-luvun lopulla kuvassa olevan kameran opetuskäyttöönsä. Kamera oli itse rakenneltu puinen laatikko, joka oli ulkoisesti klooni Kodakin vuonna 1888 julkaistusta valokuvakoneesta. Kodak julkaisi jo vuonna 1889 kameran massakäytön kannalta käänteentekevän gelatiinikalvollisen filmirullan, mutta Vuosion kamera käytti silti vanhempaa kuivalevytekniikka. Kameran tekniikka on mielenkiintoinen, eikä sillä ole mitään tekemistä sähkön kanssa. Tekniikan museon kokoelmista löytyvä kamera onkin mekaanis-kemiallinen.

Laatikkokameran mekaanisuudesta muistutti vuosisatoja tunnettu camera obscura.  Camera obscura -tekniikan avulla voi muuttaa vaikka koko huoneen isoksi ”kameraksi” ja fiilistellä, miltä tuntuisi olla kameran sisällä.

Myös Tekniikan museo rakensi viime kesänä oman kokeellisen camera obscuran museon tuulikaappiin.

Camera obscura perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse pimeään laatikkoon tai huoneeseen, jonka vastakkaiseen pintaan muodostuu kuva kohteesta. Cameraa obscuraa käytettiin esimerkiksi piirtämisen apuvälineenä. Camera obscuran kuvat olivat kuitenkin aina liikkuvia. Kemialla olikin keskeinen rooli kameran kehityksessä, liikkuvien kuvien ja todellisuuden pysäyttämisessä sekä ihmisen havainnoitsemistavan muutoksessa.

Ensimmäiset ”pysäytyskuvat”

Ensimmäisiä “kuvia” sai aikaan saksalainen lääkäri Johann Schulz hänen huomattua vuonna 1727, että hopeanitraatti tummeni paikoista, joihin valonsäde osui. 1800-luvulle tultaessa oltiinkin jo opittu, miten valon ja varjon avulla pystyttiin muodostamaan kuvioita hopeanitraatilla päällystetylle paperille. Kuvien kiinnittäminen oli kuitenkin edelleen ongelma, sillä valottumaton hopeanitraatti jäi kuvan pintaan ja valo tummensi kuvan vähitellen kokonaan. Todellisuus oli siis edelleen katoavaa, jonka vain maalaustaide pystyi pysäyttämään.

Ranskalainen Joseph Niepce jatkoi kuvien kiinnittämisen tutkimusta kemiallisten reaktioiden avulla 1800-luvun alkupuolella. Kokeilujen kautta hän onnistui vuonna 1826 kiinnittämään ensimmäisen valokuvan. Hän kutsui menetelmäänsä heliografiaksi eli auringon kirjoitukseksi. Myöhemmin Louis Daguerre jatkoi kuvan kiinnittämisen tutkimusta. Daguerre otti käyttöönsä aikaisempia hopeayhdisteitä valoherkemmän jodihopean. Kuvan hän kehitti elohopeahöyryssä ja kiinnitti natriumhyposulfaatilla. Daguerre loi näin ensimmäisen kaupallisesti menestyneen kuvausjärjestelmän, dagerrotypian.

Portrait of unidentified woman (between 1844-1860) by Mathew Brady

Portrait of unidentified woman (between 1844-1860) by Mathew Brady

Public Domain Review on esitellyt artikkelissaan vanhoja daguerrokuvia, joissa ihmiset ikään kuin haalistuvat varjo kerrallaan pois elämästä.

Muita valokuvan kiinnittämisen menetelmiä olivat esimerkiksi kalotypia ja ambrotypia. Massateollisuutta valokuvauksesta syntyi kuitenkin vasta, kun valokuvausprosessissa käytetyt märkälevyt korvattiin gelatiinipäällysteisillä kuivalevyillä. Levyt herkistettiin valmiiksi valolle ja niitä pystyttiin säilyttämään joko valotettuna tai valottamattomana pitkiäkin aikoja.

Kameraa käytettiin 1800-luvulla tieteiden palveluksessa tutkittaessa esimerkiksi eläinten ja ihmisten liikkeitä. Tieteen ja opetuksen lisäksi todellisuuden pysäyttäminen vaikutti kulttuuriin ja taiteeseen, sillä kemiallisesti kiinnitetyt kuvat merkitsivät uudenlaista havannoimistapaa.

Elämä nopeutuu ja karkaa, kemia pysäyttää todellisuuden

Elämä ja todellisuus näytti kiihtyvän 1800-luvun loppua kohti käydessä muun muassa uusien nopeiden liikennevälineiden ja lennättimen ansiosta.

Varsinkin Wolfgang Schivelbusch on kirjoittanut, miten junaa käyttävät ihmiset kokivat jopa kärsivänsä sen nopeuden aiheuttamasta stressistä, ja siitä etteivät he pystyneet havainnoimaan maisemaa samalla tapaa kuin hevosrattaista. Maisema ei enää avautunut todellisuutta jäljentävänä maalauksena, vaan nopeasti ohi vilahtavana vaikutelmana todellisuudesta.

Ihmisen havaitsemistavat sekä käsitys ajasta ja tilasta siis muuttuivat, ja kamera oli uusi objektiivinen silmä, joka pystyi pysymään uuden aikakauden nopeuden mukana. Kiinnostus silmän ja havaitsemisen luonnontieteelliseen tutkimukseen tekikin kameran syntymisen mahdolliseksi. Se näytti tallentavan todellisuuden ylivertaisen tarkasti kaikkine yksityiskohtineen, joita ihmissilmä ei ehtinyt havaita ja joita maalaustaiteessa ei ollut tarvetta kuvata niin tarkasti.Kuvan kiinnittämisen tekniikka vaikuttikin omalta osaltaan myös abstraktin taiteen syntymiseen 1900-luvun alussa: maalaustaide vapautui todellisuuden pikkutarkasta jäljentämisestä ja se keskittyi abstraktien asioiden, kuten ideoiden ja tunteiden vapaaseen ilmaisuun.

Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: